Chapter Text
Vuoreija, Finnmark
Lokakuu, 1905
Pienet, sitkeät tunturikasvit reunustivat polkupahaista viileän tuulen puhaltaessa voimakkaan suolanhajun saaren ylle. Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston tutkija, maisteri Urho Hietanen piti katseensa kasveissa. Pohjoisen meri-ilmaston haju etoi häntä. Kolmessa kuukaudessa olisi uskonut tottuvan kirpeään, veren ja kalankatkuiseen hajuun, mutta kun löyhkä tunkeutui jokaiseen sopukkaan pienellä saarella, ja kun siitä luuli hetkeksi päässeensä ja se löysi tiensä takaisin asukkaiden luokse, sama kierre alkoi alusta. Luultavasti täytyi olla syntyperäinen saarelainen, tai kotoisin mantereen rannikkokylistä, ettei haju olisi haitannut ollenkaan.
Hietanen kyykistyi polulle tarkastelemaan muutamia ryöppäinä kasvavia sammalia tarkemmin. Hän siveli varovaisesti sormenpäillään karkean kasvin neulasmaisia lehtiä. Tultuaan siihen lopputulokseen, ettei hän muistanut kasvia, vaikka se olikin sen verran yleinen, että hän rohkeni polkea sitä jalkoihinsa, hän suoristautui. Hän oli luultavasti jo merkinnyt kasvin luetteloon sekä ottanut siitä useammankin näytteen.
Voimakas puhuri tarttui hänen ruskeaan tukkaansa ja repi suortuvia suuntaan jos toiseenkin, ja hän painoi kätensä ohimolleen suojatakseen kasvojaan tuulelta. Hän kulki aina paljain päin, myös mokomalla saarella. Kesä ei ollut eronnut hirveämmin kesästä Varsinais-Suomessa. Toki lämpötila ei yltänyt yhtä korkeisiin lukemiin ja välillä mereltä saapui rankkojakin sateita, mutta edelliskesä oli ollut suloinen. Saarella ei tuoksunut tuomi tai kukkinut lehmuksia, ei edes koivupahasta ollut hänen näköpiirissään. Viimeksi hän oli kohdannut tunturikoivuja jossain Vesisaaren tienoilla. Maisema oli kesäisinkin karu - tuulenpieksämät tunturit ja kalliot loivat merelle vallinsa, sade kiillotti kivien pintaa ja vain maata peitti vihreä kasvusto. Kukkaloistoa oli ollut siitä huolimatta. Valkoiset lapinvuokot ja hillojen kukat olivat luoneet illuusion sulamattomista lumilänteistä, joita mantereen tuntureiden rinteet olivat täynnä kesäisinkin. Pienet sinertävät merihallikat olivat kohonneet kuin huomaamatta sammaleiden seasta. Niistä hän oli kerännyt useampia näytteitä.
Kesän edetessä kasvit hänen ympärillään olivat kuolleet ja maisema oli entistäkin surullisemman oloinen. Enää vain sinnikkäät sammaleet, maanpinnan eläjät, ne kasvit, jotka pysyivät kovassa maassa kiinni juurillaan, elivät, mutta enää nekään eivät kukkineet.
Ja kaikkialla haistoi suolan. Merituuli toi sen suoraan Hietasen kasvoille ja hänen teki mieli yökätä. Suola tarttui kallioon, rakennuksiin, ihmisiin, työkaluihin, se oli tarttunut hänen telttaansa (hän polttaisi sen heti, kun pääsisi takaisin Suomen puolelle ja siedettävän majoituksen piiriin) ja luoja, hänen keräämiinsä näytteisiin saaren kasveista!
Hän pysähtyi kallion laelle katselemaan merelle. Viimeiset muuttavat merilinnut täyttivät kupujaan rantavedessä ja lunnikolonna pörhisteli sulkiaan kivikossa suolaveden räiskyessä niiden päälle. Veden yllä liiteli valkoisia lokkeja, pieniä ja suuria valkoisia salamoita, jotka syöksähtelivät vuoron perään kohti meren pintaa.
Kauempana merellä hän näki veneen. Se ei ollut suuri kalastusalus, mutta ei mikään tavanomainenkaan soutuvene. Se oli jotain siltä väliltä, ei iso eikä pieni, ja sen purjeet olivat pingottuneet tuulesta. Veneen kyljet vaikuttivat olevan mustiksi maalatut. Luultavasti kyseessä oli kauppiaita, venäläisiä pomoreita. Turhan harvoin hän laskeutui leiristään Vuoreijan eteläkärjen tienoilta kylään kohtaamaan ihmisiä. Hän teki työtään, tutki ja keräsi kasveja, tarkkaili luontoa ympärillään ja seurallisesta luonteestaan huolimatta halusi keskittyä siihen päästäkseen ennen talvea takaisin kotiin. Mököttäessään itsekseen kallioillaan hän luonnollisesti menetti tilaisuutensa tavata matkaavia kauppiaita. Oli hän muutamia sekakieltä puhuvia kalastajia tavannut matkansa aikana, sillä hän oli joutunut hyppimään laivasta laivaan ja veneestä veneeseen päästäkseen sinne tiettömien taipaleiden taakse, mutta ei hän ollut heistä erityisemmin kiinnostunut. Kalastajien puheesta erotti sekä norjalaisia, että venäläisiä vivahteita, ja niitä hän oli kuunnellut hieman huvittuneena. Osa kalastajista puhui kveeniä, tai kvääniä, kuten he itse kieltään kutsuivat, suomen kielen pohjoista muotoa, jonka alueelle saapuneet suomensukuiset toivat mukanaan. Välillä hänen oli vaikea ymmärtää jopa kveeniä, murre-eroista johtuen, mutta kielen lausunta oli sujuvamman kuuluista hänen korvissaan, kuin venäjä tai norja tai satamien sekakieli. Alueella puhuttiin myös saamea, ja siitä hän ei sitten ymmärtänyt yhtikäs mitään. Se kuulosti hänelle mystiseltä satukieleltä, joltain, joka olisi hukkunut ajan saatossa sankkaan sumupilveen ja palasi unissa ja harhanäyssä, aivan kuin ihmisen perimmäisenä kielenä, vuosisatojen tai tuhansien takaa, kuin alkusuomena, joka ei kuitenkaan ollut suomea.
Vähän aikaa hän katseli pomoriveneen kulkua sen lähestyessä saaren rantaa. Luultavasti kauppiaat pysähtyisivät satamaan, kenties viettäisivät päivän tai pari vanhojen tuttujensa ja sukulaistensa luona, ja jatkaisivat sitten matkaansa pohjoisempiin kalastajakyliin. Jokin juuri siinä pomoriveneessä pakotti hänet seuraamaan sitä. Veneen kokkaan oli maalattu valkoisella jotain, mitä hän ei kyennyt niin kaukaa erottamaan. Hädin tuskin hän näki kannella kulkevat miehet, jotka kiirehtivät askareissaan. Joku veneen miehistä seisahtui veneen keulaan, ja Hietanen oli varma, että hänet oli huomattu. Hieman epävarmasti hän nosti kättään korkealle ja heilautti sitä.
Mies heilautti kättään takaisin hänelle tervehdykseksi. Hietasen rinnassa kihelmöi kerrassaan omituisesti. Aivan kuin pakkanen olisi nipistellyt hänen poskiaan, muttei kuitenkaan, aivan kuin tuuli kipristelisi iholla, muttei sitäkään. Hän laski kätensä. Vene liukui aalloilla hänen ohitseen.
Kenties hän sinä iltana menisi kylään, satamaan, ihan vain katselemaan, ja miksei vaikka vaihtamaan muutamaa sanaa vierailijoiden kanssa. Hietanen tuhahti itsekseen ajatukselleen, mutta hymyili. Joskus hän vain oli utelias, ja ihmisen täytyi tyydyttää uteliaisuutensa aina silloin tällöin. Hän kohensi mukanaan kantamansa laukun asentoa, vilkaisi vielä kerran etääntyvää venettä, ja kääntyi palatakseen leiriinsä.
***
Hietasen leiri ei ollut kummoinen. Kolme kuukautta hän oli asustanut teltassa, joka, ihme ja kumma, oli selvinnyt haastavasta ilmastosta ja rajuista myrskyistä ehjänä. Teltan vieressä lojui muutamia puulaatikoita ja kaiken edessä mitätön nuotionsija, jonka ylle hän oli väkertänyt kolmijalan.
Palatessaan leiriinsä hän heitti laukkunsa telttaan ja istui kivellä nuotiopaikkansa viereen. Hän tuijotti nokisia, puoliksi palaneita varpuja, jotka eivät olleet aamulla meinanneet syttyä, sillä edellisyönä oli satanut. Saarella ei ollut puuta poltettavaksi. Sen sijaan poltettiin hiiltä ja öljyä, jota jouduttiin tuomaan kauempaa. Toki välillä puuta tuotiin mantereelta, jotta ihmiset pystyisivät elämään. Taloja täytyi korjata silloin tällöin ja uusia rakentaa, sekin oli yksi loppumaton elämän kiertokulku. Osa Hietasesta kaipasi tavanomaista elämää ja tavanomaisia töitä. Hän oli kasvanut maalla tehden maa- ja metsätöitä. Siinä sivussa hän oli opiskellut, sekä koulussa että itsenäisesti. Itse hän ei pitänyt itseään erikoisen välkkynä tapauksena, mutta hänen turkulainen, ihka aito kaupunkilainen, oli väittänyt nähneensä hänessä potentiaalia. Setä kustansi hänen lukionsa, sen ajan hän asui setänsä luona Turussa, ja jokin hänessä halusi hänen yrittävän vielä lisää. Korkeakoulupaikka oli saatu tappelemalla, ja lopulta hän oli löytänyt itsensä vuosien fyysisen ja henkisen raatamisen jälkeen laivalta, joka vei häntä itämeren poikki kohti Norjan vuonoisia satamia. Matka oli ollut pitkä ja hänellä oli ollut raahattavinaan painavaakin tutkimusvälineistöä sekä kasa kansioita ja pieniä säilytyslokerikkoja näytteille. Osa hänestä katui päätöstä lähteä niin kauas pohjoiseen, Jäämeren rantaan, tutkimaan niin mitättömiä asioita kuin pohjakasvillisuutta, kun hän olisi voinut tehdä melkein saman vaikka kotonakin ja selvittää lähimmän kotisuon kasvustoa. Sentään hän oli pärjännyt hyvin. Hietanen kokeili takkinsa rintataskua ja veti esille risaisen lehtiön, johon hän oli päivittäin merkinnyt näkemiään kasvi- sekä eläinlajeja. Sillä tavoin hän saattoi tarkastella eräiden lajien yleisyyttä, ja sitä, missä päin saarta tietyt kasvit kasvoivat parhaiten, ja missä osassa saarta valtavat lintupopulaatiot vaikeuttivat kasvien selviämistä. Suurin osa saaren linnuista oli merilintuja, jotka olivat meren antimilla; saaren kasvustoon ne eivät koskeneet kuin vain pesiäkseen niiden seassa. Pikkulintujakin oli vähän. Silloin tällöin joku pieni piipertäjä osui hänen silmiinsä, mutta se oli huomattavasti harvinaisempaa, kuin kohdata hanhia tai lunneja tai karimetsoja.
Kaksi lokkia ylittivät hänet korkealta kirkuen toisilleen. Hetken Hietanen seurasi niiden kulkua. Sitten hänen silmäkulmassaan näkyi liikettä ja hän kääntyi katsomaan polulle, joka johti alas kylään. Kaksi lasta, hädintuskin teini-ikäistä, mutta sitäkin innokkaampia, lähestyivät häntä reippain askelin.
Vuoreijan lapset olivat ottaneet tavakseen käydä kurkistelemassa hänen tekemisiään. Kenties heidän vanhempansa olivat käskeneet, olivat luultavasti kummissaan ja huolissaan sellaisesta hyypiöstä, joka erakoitui kylän ulkopuolella ja hytisi säässä kuin säässä kirjoittamassa muistiinpanoja telttansa kätköissä. Hän ei häiriintynyt luonaan vierailevista lapsista ja nuorista. Hänestä oli mukavaa esitellä, tietenkin puutteellisella norjankielen taidollaan, mitä oli saarelta löytänyt. Lapset tarjosivat kasvien nimiä omalla kielellään ja hän kertoi niiden latinankielisen nimen. Lapset maistelivat vieraita sanoja suissaan ja nauroivat niiden hassulle jälkimaulle.
Kaksi poikaa, kenties kolmentoista vanhoja, seisahtuivat juuri ja juuri hänen leirinsä piirin ulkopuolelle, kuin olisivat odottaneet kutsua saapua peremmälle. Hietanen nyökkäsi heille tervehdyksen ja etsi savukkeen taskustaan.
Toinen pojista, jolla oli pisamaiset kasvot, osoitti taakseen kohti kylää ja sanoi jotain, joka saattoi viitata joko säähän tai satamaan, Hietanen ei voinut olla varma siitä. Pojan ystävä sanoi sanan pomori sellaisella äänenpainolla, että Hietanen melkein säikähti. Ääni oli melkein vaativa. Halusivatko kyläläiset hänen tapaavan pomorikauppiaita? Hietanen pudisti naurahtaen päätään.
Poika katsoi häntä tiiviisti silmiin ja osoitti taas kylän suuntaan.
"Det er en mann i gruppen som snakker finsk."
"En man?" Hietanen kurtisti kulmiaan. Hänellä oli tapana käyttää ruotsia puhuessaan paikallisten kanssa. "Som talar finska? Vem är han?"
Poika kohautti harteitaan.
"De kaller ham 'Ville'."
"Ville? Då måste han vara finsk!"
Ajatus toiselle puhtaasti suomea puhuvalle miehelle keskustelemisesta houkutteli. Hän nousi seisomaan.
"Jag kommer."
Hän seurasi poikia alaspäin laskeutuvalle polulle.
Toinen suomalainen näin pohjoisessa? Hietanen oli innoissaan ja se näkyi hänen askeltensa reippaudessa. Hän melkein loikki vähäpätöisten kallion halkeamien ylitse siitä huolimatta, että ne olivat liukkaita suolasta ja viime yön kosteudesta. Pojat hänen edellään huutelivat toisilleen jotain aivan yhtä innokkaina, kuin mitä hänkin oli. Joko hänen intonsa oli tarttunut heihin, tai he tartuttivat intonsa häneen, mutta sillä ei ollut väliä. Hietanen hymyili heidän saapuessaan kylän laitamille, ensimmäisten punaisiksi maalattujen talojen liepeille. Joku lampaita navetan nurkalla ruokkiva nainen tervehti häntä ohimennen, kuin olisi ollut melkein iloinen siitä, että hän oli laskeutunut kerrankin vapaaehtoisesti kyläläisten pariin kurjasta yksinäisyydestään.
Vuoreijan talot olivat kaikki melko lähellä toisiaan. Naapureihin oli aina näköyhteys. Katuja kiemurteli sinne ja tänne pihojen ja rakennusten lomitse. Näkymä oli hieman kuin suomalaiselta kylänraitilta - asukkaat rajasivat omia tonttejaan aidoin, muutamat lehmät mulkoilivat ohikulkioita aitojen ylitse ja koirat haukkuivat. Rakennustyylit ja välimatkat poikkesivat enemmän tyypillisestä suomalaisesta maaseutumaisemasta, mutta toisaalta saari oli pieni ja ahdas. Pohjois- ja eteläkärjen välillä ei ollut edes täyttä peninkulmaa.
Satama oli täynnä erikokoisia aluksia ja kyläläisiä. Hietanen puikkelehti poikien perässä väenpaljouden lomassa, vastaten muutamiin hymyihin ja tervehdyksiin, joita sai osakseen niiltä, joita oli aikaisemmin tavannut. Ihmismassoissa oli aina humua. Puheensorinaa, huutoja ja laulua, joka muuttui ihmisen korvissa etäiseksi huminaksi, vaikka sen kaiken keskellä seisoisi.
Hietasen katse osui siihen mustalaitaiseen kauppaveneeseen (laivaksi sitä ei voinut koon puoleen kutsua), jonka hän oli aikaisemmin merellä nähnyt. Sen ympärillä hääräsi veneen kuusihenkistä miehistöä, heidät pystyi erottamaan paikallisista eroavasta vaatetuksesta, sekä pieni joukko kyläläisiä, joista osa pyrki pitämään vierailijoita käsistä tai halaamaan. Hietanen arveli heidän olevan keskenään jollain tapaa sukua, kenties jonkun paikallisen sisko oli mennyt naimisiin pomorin kanssa, tai joku pomori oli aikoinaan jäänyt kylään naituaan paikallisen ja tapasi nyt sukulaisiaan. Yksi miehistön jäsenistä oli toisia vaaleampi ja harteiltaan jykevämpi. Mies oli tavanomaisen keskimittainen, hieman Hietasta pidempi, ruumiinrakenteeltaan tanakka ja kasvoiltaan vakava ja lähestulkoon välinpitämätön. Mies kantoi raskaita puulaatikoita veneestä. Ymmärtämättä, mitä teki, Hietanen kiirehti avuksi. Hän nappasi laatikon miehen käsistä ja kantoi toisten laatikoiden joukkoon vilkaisten miehen harmaansinisiä silmiä, joiden ilmeettömyys oli melkein pysäyttävää. Hän kuitenkin hymyili merimiehelle. Vaalean merimiehen kulmien väliin muodostui pieni, mietteliäs ryppy, joka katosi nopeasti, kun tuo kohautti harteitaan ja palasi töihinsä. Hietanen otti mieheltä laatikon toisensa perään vastaan, hiki nousi iholle, ja heidän katseensa kohtasivat silloin tällöin. Lopulta merimiehen silmistä heijastui jotain iloisempaa tuon seisahtuessa laiturille.
“Sää kyl mar sit puhut suamea, vai?” Hietanen kysyi pyyhkäistessään ohimoaan kämmenselällään. Merimies hämmentyi. Tuo vältti ensin hänen katsettaan, ja nyökkäsi sitten hitaasti, aivan kuin ei näkisi syytä valehdella tai ei pystyisi valehtelemaan.
“Kyllä minä puhun.”
“Mist päi sää sit kotosi ole?”
Merimies vilkaisi taas sivuun.
“Pykeijasta.”
Hietanen tunsi samoin tein pettymystä. Kolmeen kuukauteen hän ei ollut puhunut täysin suomenkielisen kanssa, joka olisi syntynyt ja kasvanut Suomessa, kenties jopa samoilla seutuvilla, kuin hän itse.
“Ai”, hän sanahti kulmat rytyssä. “Mää ku ajatteli… Poja sanova ett sää puhut suamea nii mää jo aatteli…”
“No, sepä harmi”, merimies tokaisi. Äänessä ei ollut harmia, ei kiirettä tai pahansuopuutta, se oli vain… ääntä. Hietanen nyökkäsi.
“Kai mää saa su nimee kysyä?” hän kiirehti kysymään, kun mies oli kääntyä muun miehistön puoleen. Mies vilkaisi häntä.
“Ville.”
“Eikö sul mitä muut nimee ole?” Hietanen naurahti.
Ville pudisti päätään ja asteli rauhallisin, hieman keinahtelevin askelin, aivan kuin ei olisi tottunut maan jykevään kamaraan, tovereidensa luo. Hietanen jäi yksin katselemaan miehen perään. Lähtiessään maleksimaan pois satamasta, hän ei saanut merimies-Villeä pois mielestään. Villessä oli jotain kummallista, tuon käytös oli ollut varovaista ja tuo oli vilkuillut ympärilleen melkein epävarmana, aivan kuin olisi pelännyt jotain. Hietanen kohautti itsekseen harteitaan. Oli mitä oli. Kenties hän saisi tilaisuuden jutella miehelle paremmin myöhemmin, poissa kaikkien katseiden alta. Ehkä merimiehestä oli vain omituista kuulla selvää suomea puhuttavan. Hietanen päätti olla luovuttamatta ja suuntasi kylän pubiin. Ihan hyvin hän voisi jäädä loppupäiväksi ihmisten ilmoille ja palata leiriin vasta myöhemmin. Hänellä ei ollut kiire.
Hän maksoi juomansa ja asettui pubin nurkkapöytään tuijottelemaan seinille aseteltuja vanhoja esineitä sekä valokuvia, joissa oli veneitä ja saaren asukkaita ja pomorikauppiaita ja kalastajia runsaine saaliineen.